OMAR COLEMAN & IGOR PRADO – Old New Funky – And – Blue
(Nola Blue NB 051)
Nola Blue -merkki on suht vaivihkaa ja pikkuhiljaa noussut blueslevy-yhtiöiden kärkikastiin. Viime vuonna firma julkaisi puolisen tusinaa laadukasta bluesalbumia, joista peräti kaksi päätyi omalle vuoden 2025 Top 20 -listalleni. Voit halutessasi tsekata ne toisaalta tässä lehdessä. Täysin aiheellisesti Nola Blue’n pomolle Sallie Bengtsonille luovutettiin viime tammikuussa arvostettu Keeping the Blues Alive -palkinto Memphisin tämänvuotisen International Blues Challenge -skaban yhteydessä. Myös kuluvalle vuodelle on luvassa paljon ilmeisen laadukasta Nola Blue -tuotantoa. Tätä kirjoittaessani on jo ilmestynyt kolme albumia, ja keväämmällä on luvassa mm. Curtis Salgadon uutuus.
Chicagon West Sidea kotikenttänään pitävä vokalisti/huuliharpisti Omar Coleman on lyönyt hynttyynsä yhteen brasilialaiskitaristi Igor Pradon kanssa CD:lle, joka on tallennettu Brasilian Sao Paulossa. Tarkempaa ajankohtaa ei ole kerrottu, mutta ehkäpä joskus viime vuonna. Omar Coleman on meitsille arvatenkin entuudestaan tuttu artisti. Levyhyllystä löytyy viisi miehen aiempaa CD:tä, kaksi Delmarkille vuosilta 2015 ja 2016 sekä kolme muuta yksittäisille pienlevymerkeille vuosilta 2011, 2016 ja 2024. Hieman hassuna mokana tämän uutuuden mukana saapuneella esittelylehdykällä kerrotaan Colemanilla olevan aiempina meriitteinään ainoastaan kolme albumia!
Igor Pradolla puolestaan kerrotaan olevan levytyshistoriassaan peräti yhdeksän pitkäsoittoa. Omassa levyarkistossani on vain Lynwood Slimin kanssa 15 vuotta sitten Delta Groove -merkillä julkaistu CD ”Brazilian Kicks” sekä fantastisen itävaltalaisen urkurin Ralp Wressnig’in kera kymmenen vuotta sitten toteutettu upea tupla-CD ”Soul Connection/Captured Live”. Lisäksi Prado on ollut mukana muillakin Wressnigin levytyksillä.
Coleman haluaa mitä ilmeisemmin profiloitua enemmänkin vokalistiksi kuin huuliharpistiksi, koska harpun taivutusta on tarjolla vain neljällä CD:n yhdestätoista kappaleesta ja niilläkin suht rajallisesti. CD:n kansipahveista on jopa unohtunut maininta hänestä levyn huuliharpistina! Eipä siinä mitään, sillä Coleman on erittäin vahvaääninen, uskottava laulaja, joka on omimmillaan rytmikkäillä funk- ja soul-voittoisilla vedoilla. Uutuutta ei voi millään muotoa kategorioida puhtaasti bluesalbumiksi. Niin Bobby Rush kuin Syl Johnson ovat olleet ilmeisiä tiennäyttäjiä. CD:n kappaleista kuusi on Colemanin ja Pradon keskenään säveltämiä. Lopuista viidestä kolme on poimittu Johnsonin ja kaksi muuta puolestaan Rushin laulukirjasta. Kitaristi-Igor on taatusti kuunnellut tarkalla korvalla Albertinsa, niin Kingin kuin Collinsin. Hänen soittonsa sisältää paikka paikoin nopeita ryöpsähteleviä purkauksia ja toisaalla venytettyä ”sustainia” aivan kuin mainitulla A-Kuninkaalla.
Albumi pärähtää käyntiin solistien välisillä kehotushuudoilla ja samaan syssyyn sylkäistään ilmoille Pradon loihtimat kitaraveivit, jotka ovat selvästi kaivautuneet hänen alitajuntaansa ”vintage”-Ike Turnerilta. Tämän kaverusten oman I’m Leaving My No Good Woman -sävellyksen perään Syl Johnsonin reipas I Only Have Love istuu kuin nenä päähän. Coleman soittaa sillä pelkistettyä munnaria ja tehokas lisäpöhinä taataan armottoman svengaavan torvisektion välityksellä. Jatkossa meno ja meininki on paria poikkeuksetta (joista tuonnempana lisää) vähintäänkin reipasta yltyen ajoittain peräti hurjasteluun. Parivaljakon omasta kynästä lähtöisin oleva Cut You Loose ei ole se piisi, joka on tullut tutuksi Jr. Wellsin ja Buddy Guy’n versioimana. Sen intro ja kitaraosiot ovat mitä tyylipuhtaimpia Alppu King -johdannaisia. Moving On To Better Days on maaginen, ellei jopa maaninen katkorytminen vedätys, ja sen jälkeen mukavaa puhelinjaarittelua sisältävä Answer Your Phone etenee hauskasti synkopoitujen rytmien kera tarjoillen runsaasti tilaa kitarakuvioille, joissa tällä kertaa kuulokuviin kantautuvat ilmiselvät Albert Collins -vaikutteet.
CD:n loppupuolen Syl Johnson -tulkinta Don’t Give It Away taitaa olla koko albumin kaikista tehokkain soul-veto. Coleman laulaa tihkuvan intensiivisesti taustallaan kuulakkaat puhaltimet, säkättävä komppi sekä kruununaan jälleen ”albertkingmainen” viuhuva kitara. Tämän raidan molemmin puolin kuullaan kaksi Bobby Rush -lainaa, I Wanna Do The Do -boogie sekä varsinainen Rush-briljeeraus Night Fishin’. Kumpainenkin palauttaa mieleen Rushin elävimmillään, olematta kuitenkaan plagioitu tämän tulkinnoista. Bändi jauhaa svengaavasti tahkoavat rytmit, tosin himpun verran kevyemmin ja ilmavammin kuin mitä Rushin porukoilta on totuttu kuulemaan. Colemanin laulu ja kuivakas akustinen huuliharppu toimivat suorastaan herkullisesti, palan painikkeenaan vielä Pradon uskollisesti Bobby Rushin bändille ominainen tulkinta.
Levyn puolimatkan krouvissa kuultu Syl Johnson -laina I Let A Good Girl Go oli minun korviini levyn turhin valinta. Musiikillisesti suorastaan nätti laulu, ei siinä mitään, mutta vain akustisella kitaralla säestettynä laulelmana poikkeaa järisyttävästi CD:n yleisilmeestä. Hieman samoilla linjoilla liikutaan levyn päättävällä Colemanin ja Pradon kirjoittamalla tarinalla matkaamisesta Chicagon sinisellä metrolinjalla (sillä, joka johtaa O’Haren lentokentälle). Colemanin laulua ja munnaria säestää nyt kaksi akustista kitaraa. Laulelman valinta valtaosiltaan soul-funk-blueslevyn päätökseksi on nähdäkseni merkillinen. Näillä kahdella raidalla on varmaankin haluttu tuoda levylle vaihtelevuutta ja lisäväriä. Minusta kokonaisuus olisi ollut vielä jäntevämpi ja tasapainoisempi ilman niitä.
Harmillisesti CD ei ilmestynyt ennen vuodenvaihdetta, jolloin se olisi luultavasti päätynyt tähän vuoden ensimmäiseen Beeännään myös Vuoden Top-20 -listalleni. Toisaalta olisi kyllä ollut vaikeuksia päättää, minkä levyn olisin joutunut poistamaan listaltani, koska bluesvuosi 2025 oli sen verran laadukas meille mustan musiikin ystäville.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2026)
